Kaipaan yhteyteen, mutten täysin tunnista sitä tarvetta.

Se kätkee itsensä. Se on naamioitunut uusien sukkien tarpeeksi, kaljanjanoksi, makeannäläksi, epätoivoksi romanttisilla markkinoilla, hylätyksi tulemisen peloksi, ulkopuolelle jäämisen kokemukseksi, näkymättömyyden haavaksi.

Elän puutteesta ja vajavaisuudesta käsin. Haluan vapautta, yhteyttä ja suuria tunteita.

Toivon, että jokin tulisi ja liikuttaisi minua. Ottaisi kiinni ja ravistelisi. Joku, joka ratkaisisi dilemman puolestani.

Yhteys itseen edellyttää hidastamista. Maadoittumista sekä pysähtymistä. Toki ymmärrä sen. Mutta miksi se tuntuu niin kovin vaikealta?

Ehkei se ole vaikeaa. Ehkä mieleni vain vastustaa sitä. Miksi? Kenties silkkaa tottumattomuutta.

Huberman sanoi, että mielen automaattiset toiminnot tuntuvat helpoilta, sujuvilta. Ja käytännössä aina kun käytämme mielen valtaa – tahtoa, tuntuu se kitkaiselta. Se vaatii vaivannäköä. Effort requires energy.

Entäs jos kokeilen heti, miltä hidastaminen tuntuisi? Hubermanin oppeja noudattaen on mieli helpoiten rauhoitettavissa kehon kautta. Ohjaan huomiotani.

Hengitän syvään. Päästän irti kehon lihaksissa olevista jännitteistä. Tunnen sykkeen alenevan. Takaraivossa piilevä pakotus laantuu. Saavun tähän hetkeen, edes hieman enemmän.

Otteeni kynästä on kepeämpi ja kirjoittaminen luistaa. Ei ole enää tarvetta hahmotella narratiiveja suuntaan tai toiseen. Olen saapunut. Sinne missä on hyvä olla. Yhteyteen. Loki päättyy.