Mökillä

Arki

Olen saapunut mökille, Tammisaareen.

Yhtäkkiä laskeudun Maslowin tarvehierarkian itsensä toteuttamisen ja itsensä ylittämisen vuorenhuipulta pohjan perustarpeiden muodostamalle tasangolle. Laaksoon, joka pitää sisällään arjen rytmiä ja elämän järjestystä ylläpitävät rakenteet.

On luotava luomeen käytävä, jotta edes pääsen mökille.
On lämmitettävä mökki, jotten palellu.

Tutustun uuteen ympäristöön intentiolla: “Kuinka edes pysyn täällä hengissä?”

Vaikka takka ja patterit ovat tehneet töitä jo toista tuntia, on sisällä edelleen kylmä. Kirjoitan tätä tekstiä päälläni Patagonia -liivi, päässäni pipo ja jaloissani paksuimmat isoäitini tekemät villasukat.

Samalla minut valtaa tietoisuus siitä, kuinka helppoon elämään olen uuskaupunkilaisena tottunut.

Jatkuva suoja sääolosuhteilta, lämmitys, valaistus,  juokseva vesi… kaikki aina saatavilla.
Kaikki jonkun muun huoltovastuulla.

Saatan helposti elää monta päivää edes laittamatta ruokaa itselleni.

Siirryn terassille harjaamaan eilisen lumisateen jätöksiä. Ulkona on sekä jääkylmää että säkkipimeää. Hengitykseni huurtuu välittömästi, kuin paksuksi savukoneen tuotokseksi. Otsalamppuni kylmän valkoinen valo heijastuu takaisin lumen mikroskooppisista kristallirakenteista kuin luonnon omista strobovaloista.

Lumoudun. Ja pelkään. Pakkasta. Pimeää. Ääniä. Tuntematonta.

Näen ympärilläni tumman puhuvan ja kovin lumisen havumetsän. Siis lähes ikonisen suomalaisen maiseman.

Ajatella, että jotkut ihmiset ovat asuneet täällä täysin vailla sähköä tai tulea kehittyneempiä lämmitysratkaisuja. Pukeutuneina eläinten nahkoihin, saalistaen riistaa luisin teräasein. He ovat täyttäneet Suomen maan sitä vauhtia, kuin jääkauden jäälaatat ovat maan kamaran hiottuaan vetäytyneet takaisin ympärisvuotisen pohjoisnavan kylmyyteen – sinne, mistä ovat peräisin.

Kuinka paljon olemmekaan kehittyneet noista ajoista. Toki planeetta, kapitalismi ja pohjoimainen hyvinvointivaltio ovat kaikki romahduksen partaalla. Mutta ainakin vielä: 5.5 miljoonaa ihmistä elävät Suomen valtion huolenpidon piirissä. Heistä 99,73 %:lla on asunto, siten suojaa säältä ja sen arvaamattomuudelta.

Kuinka paljon on asioita, joista olla kiitollinen?

Kuinka paljon olemmekaan jo onnistuneet auttamaan toisiamme, kansana?

Olisipa jossain tilasto siitä, kuinka monta sairasta potilasta on parannattu?

Kuinka monen oireet ovat lääkärin ansiosta helpottaneet?

Kuinka monta iltaa lämpimässä asunnossa on onnistuttu luomaan asukkailleen?

Kuinka monta nälkää on ravitsevan ruuan avuin siirretty?

Kuinka monta sydäntä on musiikin, taiteen ja kulttuurin keinoin kosketettu?

Kuinka monta ihmistä on liikuttunut?

Kuinka monta kertaa jääkiekkohallin yleisö on räjähdysmäisti lauennut suosionosoituksiin?

Kuinka monta sekuntia suomalaiset hevilalajat ovat huutaneet ja örisseet?

Kuinka monta puuta Fiskarsin kirveet ovat kaataneet ja halkoneet?

Kuinka monta kertaa F1 -selostaja Matti Kyllönen on sanonut “Häkkinen”?

Kuinka monta “tuplausta” on tuplapotissa voittettu?

Kuinka monta tölkkiä “Karjalaa” on avattu?

Entä Juhla Mokka -pakettia?

Kuinka monet löylyt heitetty?

Joululahjaa paketoitu?

Rukouksia rukoiltu?

Mustikoita poimittu?

Avantopulahduksia?

Kädenpuristuksia?

Avioliittoja?

Synnytyksiä?

Ihastuksia?

Halauksia?

Haukotuksia?

Aivastuksia?

Muistoja?

Hetkiä?

 

Omaa tulevaisuusorientoitunutta mieltä halki vaeltaessa helposti unohtuu kaikki se kaunis elämä, jonka olen yksin ja olemme yhdessä saanut sekä saaneet elää. Ei sillä, että siihen tarvitsisi tyytyä. Vaan sillä, että se antaa toivoa.

En usko, että meidän on vielä määrä kaatua. Aina sitä välillä kompastuu. Mutta fall down 7 times, get up 8.

Nousen tämän virkkeen myötä vihkoni viereltä pöydän ääreltä ylös katsomaan, mitä kaikkea kaunista elämällä onkaan vielä tarjottavana.

Previous
Kaupunki on olohuoneeni
Next
Sydämen tyhjyydestä