Astun ulos kerrostalon ahtaasta rappukäytävästä valtavalle pihalle. Suurempaan, kuin lapsuuden kodissani.

Mielessäni on yksi määränpää – kebab. Päälläni vaatteet, jotka viestivät: “Tänään en välitä.” Askeleet peittävät asfaltin, joka tuntuu yhtä kokoisalta kun asuntoni matto. Olen rento, en pelkää. Olen kotona.

Astun sisään King Kebabiin. Työntekijä tervehtii minua ystätävällisyydellä, josta minut tunnistaa olevan jotain ventovieraan ja tuttavan välissä. Olen tervetullut.

Ruoka maistuu ihanalta ja lääkitsee krapulaani. Ruokaseurana minulla on video jonkun muun pelaamasta Runescape -hahmosta turhanpäivisin saavutuksineen. Olen puhelimellani olematta yhteydessä kehenkään. Juuri mitä nyt luulen haluavani.

Aterian päätteeksi tehtäväni on suoritettu ja nälkä on siirtynyt. Mutta olen silti tyytymätön. Haluan lisää – jotain. Päätän jatkaa matkaani halki aurigon valaiseman olohuoneen.

Jatkan matkaa kävellen yhä kotoisin askelin Karhun lenkkareissa ja korealaisissa pörrösukissani. Myös silloin kuin en välitä, välitän.

Mieleen ilmestyy ajatus, jota sulloudun Sivukirjaston synkimpään loossiin kirjoittamaan kera tuopposen. Omaan nurkkaan, omaan rauhaan, oman mielen omiin ajatuksiin.

Kaipaan yhteyteen itseni kanssa.

Tämän myöntäminen on itselleni vaikeampaa kuin toivoisin sen olevan. Tämä tunne sekoittuu säännöllisesti milloin miksikin – yleensä halun verhoon: kebabin, Youtuben, makean, vireyden, ilon, rakkauden, viihteen, elämysten, seksin, kaljan, röökin – milloin miksikin. Hassua, kuinka nokkela mieli on narraamaan itse itseään.

Kun kirjoitan, olen yhteydessä. Miksi?

Kenties se pakottaa ajatukseni hidastumaan juuri sen verran, että kerkeän tarkastelemaan niitä ennen niihin takertumista.

Kenties itseilmaisu kirkastaa ajatuksiani.

Kenties yksi puoli minussa ajattelee, ja toinen puoli kirjoittaa.

Kenties kirjoittaminen antaa minulle tilaa ajatuksiini.

Kenties se on etäisyyttä.

Kenties tämä vihko, johon kirjoitan, on näköalatasanne josta näkymä ulkomaailmaan on selkeämpi.

Kun nostan katseeni vihkosta, en näe enää Sivukirjaston sisustaa. Näen valtavan harmaan vuoriston.

Näen vuoret, niiden huiput, sekä niiden väliset laaksot. Kiviset, lumen peittämät huiput piirtyvät selkeästi takana loistavaa sinistä taivasta vasten. Niihin huomioni kiinnittyy.

Muistan elävästi sen päättäväisyydeen, jolla olen niitä jahdannut. Eikä mieleeni sopinut huippuja kerrallaan kuin se yksi – se jonka aioin seuraavaksi huiputtaa. Sen, jonne olin silloin kiipeämässä.

Vasta nyt näen jo ylitetyt huiput, joita horisontti on pullollaan. En edes yritä laskea niitä.

Vasta väsyttyäni tuulisten huippujen jyrkkien seinämien tuijotteluun, laskeutuu katseeni vuorten väleihin piirtyviin varjoisiin laaksoihin. Kuin baarien ujot seinäruusut, eivät ne kiinnitä huomiota itseensä. Ne makoilevat omassa tilassaan, pärjäävät asukkiensa kanssa vähällä valolla. Juoden pelkästään sitä vettä, joka sulaa lumisten huippujen saaman auringonvalon ansiosta alas pitkissä puroissa.

Nuo laaksot eivät vaadi eivätkä ne jahtaa. Ne kannattelevat vaatimattomina uljaita sisaruksiaan, joita myös elämän huippuhetkiksi kutsutaan. Miksi en osaa huomioida noita laaksoja?

Miksi järjetystä ylläpitävät ja kannattelevat rakenteet jäävät näkemättä, kohtaamatta, arvostamatta?

Onko se kiirettä, tilan puutetta, näköalattomuutta?

Onko se muilta opittua, ympäristöltä perittyä, mediasta omaksuttua?

Onko se omaa vajaavaisuutta, mielen tuottamaa pajunköyttä, tyhjyyden täydennystä?

Onko se koomista, inhimillistä, surullista?

Onko se ajankohtaista, kausittaista, ikuista?

Onko se yksinäistä, jaettua, yhdistävää?

Onko se nousussa, laskussa, vai vasta aluillaan?

Mistä se on tullut? Ja minne se on menossa?

Koen myötävirtauksen ympärilläni. Aivan kuin tuulenvire kevyesti hieroisi ohimoitani jatkaen matkaa selkääni pitkin.

Tietoisuuteni samanaikaisesti laajenee ja supistuu. En hahmota aikaa, mutta tunnen selkeästi kehoni ääriviivat. Löydän keskukseni. “My center”. Olen linjassa. Olen palannut.

Kun lasken katseeni takaisin vihkooni, olen Bear Park cafen terassilla. Auringonpaiste lämmittää otsaani silkkisen pilvihunnun takaa. Vaikka käsilläni on kylmä, jatkan kirjoittamista. Tärkeää eivät ole kirjoitetut sivut, viisarin osoittamat luvut, tahi ohikulkijoiden katseet. Kuulen kanssakahvittelijoiden puheen ja vaikka tunnistan sen olevan ymmärrettävää kieltä, ei huomioni ylety sen sisältöön.

Pidän kynästäni kiinni, pysytellen sen tanssin mukana. Samalla kun lääkärin riimukirjoitusta muistuttavat mustat merkinnät ilmestyvät kiiltävän sileälle japanilaiselle paperille. Mielen ja sormien väsymyksestä huolimatta en tunne kitkaa. Kirjoittaminen tapahtuu kuin itsestään. Mieltä täyttävät ajatukset tuntuvat välittömiltä, todelta, ajoittain kauniilta.

Olen tässä. Olen linjassa. En kaipaa muualle. En halua mitään. Oloni on kotoisa, turvallinen, kai onnellinen. Niin kuin lukemattomina kertoina aiemmin, olen löytänyt mukavan suojaisan turvapaikan ajatuksistani. Vaikka olen ulkona, olen kotona.

Kaupunki on olohuoneeni. Kanssaihmiset ovat ystäviäni. Hiljaisessa kunnioituksessa noteeramme toinen toisemme sekä jaetun arvostuksen tätä kiireetöntä hetkeä kohtaan.

Huokaisen: minä kuulun tänne.

Taittelen vihkoni, oikaisen selkäni, ja otan askeleen eteenpäin kodissani. Johonkin tuttuun, johonkin uuteen.

Kun en halua mitään, minulla on kaikki mitä tarvitsen.