Lukuaika 3 minuuttia
 Kuuntele teksti podcastina Soundcloudissa. (6 min)

Neljä viikkoa Afrikan kärjessä

Etelä-Afrikassa vietetyistä seikkailusta jäi käteen unohtumattomia kohtaamisia, upeita maisemia ja uskomattomia ihmisiä. Tarinoita ja muistoja on jaettavaksi loputtomasti. Nyt jaan sinulle niistä mielestäni parhaan: hetken, jolloin avasin auton ikkunan.

Kello lyö kaksitoista. Aurinko on lämmittänyt makuuhuonetta ikkunan takaa monta tuntia. On uudenvuoden päivä. Aaton vietimme kolmen matkakaverini kanssa juhlimassa Kapkaupungin hiekkarannoilla. Tanssijalan vipatus päättyi aamukahdeksaan aikoihin. Yön nukutut tunnit olivat levottomat ja vähäiset.

Kapkaupunki yöllä, kuva instagram.com/joelimarkkanen

Herään tuoreen kahvin tuoksuun. Ystäväni Aleksi ojentaa minulle kupin sanoin: “ei kiirettä, mutta tämän juotuasi lähdetään tien päälle!” Tartun kahviin varovaisin siemauksin, simäni aukevat vaivoin ja myhäilen myöntyvästi.

Kupin nautittuani kampean itseni suihkuun, puen viimeistä kertaa safarivaatteeni ja suuntaan kohti valkoista Toyota Avanzaa – luotettavaa matkakumppaniamme. Istahdan ties kuinka monetta kertaa vakiopaikalleni auton vasemmalle takapenkille. Pysyessäni vain vaivoin hereillä, nostaa kuskimme auton kytkimen.

Ilmeeni ei ollut aivan yhtä reipas kuin Saulilla.

Seurueemme ottaa suunnaksi yhden maailman kauneimmista teistä: Chapman’s Peak Drive. Tie on kaiverrettu vuorten seinämiin ja kulkee aivan merenrannassa, ajoittain jopa lähes tuon veden yllä. Tien takana oleva maailmanhuippua edustava insinöörityö on saanut laadustaan useita tunnustuksia. Aurinkoisella säällä reitti on mykistävän kaunis ja nautinnollinen ajokokemus kaartuvine teineen.

Maisemaa Chapman’s Peak Driveltä.

Selvittyämme Chappie-ajosta, otamme suunnaksi toisen vastaavan reitin. Clarence Drive on myös rannikkoa pitkin kulkeva eräs maailman näyttävimmistä teistä. Matkalla sitä kohti ajamme pienen Muizenbergin kylän läpi. Rakennukset ja ihmiset ovat keskittyneet pitkälti ajoreittimme läheisyyteen eikä asukasluku voinut olla kovin suuri. Tienvarressa olevat kaupat ovat pieniä ja huvittavan huonolla englannilla nimettyjä.

Silti kaduilla oli ulkona satoja ihmisiä, kaikki tummaihoisia. Kylän on vallannut katufestivaali. Ihmiset ovat kerääntyneet kymmenen hengen ryhmiin kaiuttimien äärelle kuuntelemaan musiikkia ja tanssimaan. Hymyilevät ja nauravat paikalliset heiluvat tanssien musiikin tahtiin ajaessamme kylän lävitse. Etelä-Afrikan liikenne on vasemmanpuoleista. Istuessani vasemmalla puolella autoa, olen kadun puolella. Asukit kävelevät aivan auton vierellä, melkein ulottuvillani.

Ulkoministeriö kehottaa Etelä-Afrikassa autoilevia turisteja ajamaan ovet lukittuina ja akkunat säpissä. Kuitenkin hetken mielijohteesta avaan ikkunani. Laitan käteni oven päälle – auringon lämpö ja kevyt tuulenvire ihollani. Auton stereoissa soi räpmusikki. Eräs kadun kulkijoista kääntyy katsomaan, mistä tuo räppi kuuluu. Yllätykseen hän huomaa valkoisen miehen ajavan heidän ohi autossaan. Kääntyessäni katsomaan on hän ilmeetön. Hymyilen. Hän hymyilee takaisin. Katseemme erkanevat auton jatkaessa eteenpäin.

Katson eteenpäin kohti seuraavaa jalkakäytävällä juhlivaa seuruetta. Lasken kahdeksan henkilöä kerääntyneen yhden ghettoblasterin ympärille. Yksi heistä tanssii tunteella. Katseemme kohtaavat joraavan naisen kanssa. Hän huomaa minut ja nauraa hymyillen. Nauran takaisin huutaen “Happy New Year!” Koko seurue kuulee huudon ja vastaa uudenvuodentoivotukseen huvittunein ilmein. Olen iloinen.

Käännnän katseeni kohti vastaantulevia jalankulkijoita. Ojennan avoimen kämmeneni heitä kohti, jolloin lähin kaduntallaaja tervehtii minua ylävitosella. Seuraava antaa minulle toisen. Sitten kolmas. Neljäs. Viides. Mieleeni muistuvat Youtuben iänikuiset “Free hugs”-videot (feels warning).  Nauran. Ja iloitsen.

Olen matkalla maailman kauneimmalta tieltä maailman toiseksi kauneimmalle. Olen meren ja vuorten välissä. Olen loistavien ihmisten ympäröimä. Ja ennen kaikkea – olen vapaa.

Vapaa boomari.

Yli kolmen viikon reissaamisen sekä ajoittaisen Suomen ikävöinnin jälkeen tunnen vihdoin kuuluvani tänne. Sinä hetkenä tunsin olevani osa Etelä-Afrikkaa. Sinä hetkenä elin silmänräpäyksessä koko matkani uudestaan: Lisbon Falls vesiputouksen alla uinnit, läheltä piti -tilanteet Krugerin kansallispuistossa sarvikuonojen kanssa, Drakensbergin vuorenhuipuilla telttailun ja reunalta alas laaksoon tuijottamisen. Ja sinä hetkenä tiesin tulevani tänne takaisin uudestaan.

Etelä-Afrikka on minun lempimaani.

Auringonlasku Etelä-Afrikan ja Swazimaan rajalla.

PS. Voimakkaan Afrikka-inspiraation kokeneena saattaa vaihto-opiskelukohdekin vaihtua kyseiselle mantereelle. Tampereen yliopistolla on ainakin joitain paikkoja Tansaniassa. Selvitetään seuraavaksi pääseekö sinne!